En oikein voisi kuvitella itseäni
mihinkään muuhun ammattiin kuin kuvataiteilijaksi. Miksi
sitten tulevaisuus kuvataiteilijana ahdistaa? Nykypäivän
taidemaailma näyttää raa'alta ja ei-houkuttelevalta.
En tiedä, haluanko kuulua siihen. Oikeat suhteet tuntuvat
vaikuttavan menestymiseen, apurahojen ja näyttelyiden saamiseen.
Taiteilijan tulisi olla aktiivinen, jatkuvasti markkinoimassa itseään
ja taidettaan ja luomassa suhteita. Kaikki sen kaltainen tuntuu
vaikealta ja ahdistavalta. Ymmärrän, että ajan hengen
pitäisi jollain lailla näkyä taiteilijan tuotannossa,
mutta entä jos ajan henki on vastoin omaa näkemystä?
Tuntuu, että menestymiseen taiteilijana on sitä paremmat
mahdollisuudet, mitä shokeeraavampaa, rujompaa, riettaampaa ja
ahdistavampaa taidetta tekee. Minun taiteentekemiseni pyrkii
kauneuden tuottamiseen. En tarkoita, että se olisi ainoa oikea
tapa tai ettei rumuutta tai vaikeita asioita saisi kuvata, mutta aika
paljon vaikuttaa se, mihin teoksillaan pyrkii ja henki, missä
teoksensa tekee. En usko, että monikaan tekee rajua taidetta
siksi, että pääsisi pinnalle, mutta joka tapauksessa
"kaunis" - mitä se kenellekin sitten tarkoittaakaan -
ei tunnu olevan tällä hetkellä kovinkaan muodikasta.
Kauneuden luominen kuulostaa tavoitteena helposti lattealta ja
teennäiseltä.
Olen tunnustava kristitty taiteilija,
vieläpä erittäin konservatiivinen näkemyksiltäni,
mikä aiheuttaa suuria vaikeuksia suhtautumisessani
taidemaailmaan. On niin monia ajassamme ja siten myös taiteessa
muodikkaita ja jopa suotavia asioita, joita en voi hyväksyä.
Ongelmia aiheuttaa myös joidenkin uskovien suhtautuminen
taiteeseen. Monien mielestä taide on turhaa, eikä sitä
tarvita, paitsi jos se kuvaa konkreettisesti Raamatun tapahtumia tai
vähintään luontoa. Mielestäni abstraktikin taide
voi olla kristillistä. Hans-Eckehard Bahr sanoo kirjassaan Taide
ja kristinusko, että olisi mieletöntä käyttää
taideteoksen kristillisyyden kriteerinä sen ulkoista tyyliä.
Hän myös korostaa, ettei kristillinen aihepiiri tee
taideteoksesta automaattisesti kristillistä, kuten ei myöskään
profaani aihepiiri epäkristillistä. Omat työni eivät
ole luonteeltaan hengellisiä, mutta haluan kuitenkin maalata
jokaisen työni Jumalan kunniaksi. Häneltä olen lahjani
saanut, ja Hänen kunniakseen minun tulee niitä käyttää,
mikä ei kuitenkaan tarkoita, että minun pitäisi
maalata kirkkotaidetta tai raamatullisia aiheita - vaikka en tosin
koe sitäkään mitenkään vieraaksi
ajatukseksi.
Aloittaessani taidekoulun ajattelin, että
minusta tulee vielä jotain, mutta taiteellinen kunnianhimoni
tuntuu kadonneen johonkin. Mentyäni naimisiin olen alkanut nähdä
vaimon ja äidin roolin kutsumuksenani jopa enemmän kuin
taiteilijuuden. En tarkoita, ettenkö voisi olla yhtä aikaa
näitä kaikkia, mutta kaikkiin niistä en voi yhtä
aikaa panostaa täysillä. Nyt, kun odotamme ensimmäistä
lastamme, en tiedä vielä, kuinka paljon voin panostaa
taiteen tekemiseen tulevina vuosina. Haaveissani on kotiateljeessa
työskentelyn ja lastenhoidon yhdistäminen, mutta
tulevaisuus näyttää, miten se onnistuu. En toki halua
lopettaa taiteilijan uraani ennen kuin se on edes ehtinyt alkaa,
mutta edellä mainituista syistä epätoivoinen jalan
tunkeminen taidemaailman ovien väliin ei tunnu kovinkaan
houkuttelevalta.
Myös raha-asiat ovat taiteilijan
ammatissa vaikea kysymys. Leivän hankkiminen taiteen tekemisellä
ei ole helppoa, vaikka siihen satsaisi kaikkensa. Taidetta pitäisi
tehdä sisäisestä pakosta, mutta jos haluaa saada siitä
elantonsa, pitää miellyttää - niin, ketä?
Taiteen eliittiä apurahojen toivossa vai suurta yleisöä
taidekauppojen toivossa? Taiteesta ei myöskään saisi
monien mielestä pyytää kunnon hintaa, koska taiteen
tekemistä ei pidetä työnä siinä määrin
kuin esimerkiksi tarjoilemista. Silti urheilijat saavat tienata
miljoonia, vaikka heidänkin työnsä on heille
mieluista. Jos taiteilija laskuttaisi teoksestaan tuntitaksan kuten
vaikkapa autokorjaaja, pidettäisiin sitä varmaan hiukan
omituisena. Menestynyt taiteilija voi tietenkin hinnoitella teoksensa
niin, että tuntipalkkaakin varmasti kertyy riittävästi.
Taiteilijalla on tekniikasta riippuen yleensä myös
melkoiset materiaalikulut, mikä osaltaan nostaa teoksen hintaa.
Itsellänikään ei tosin ole ollut vielä pitkää
aikaa kunnollista käsitystä taidemateriaalien hinnoista,
joten en voi tietenkään vaatia sitä myöskään
tavalliselta taiteenostajalta. Olen monesti kuullut myös
kritiikkiä siitä, että kuvataiteilijat saavat
apurahoja. Kaupunkien ja kuntien menestyneille urheilijoilleen
antamat tontit ja talot eivät ole herättäneet niin
paljon vastustusta, vaikka kuvataiteilijan saamalla apurahalla on,
huolimatta siitä, että se useimmiten on määrällisesti
paljon pienempi, yleensä taiteilijan rahatilanteelle
huomattavasti suurempi merkitys.
Uskon kuitenkin, ettei
taiteilijan elämän tarvitse olla ihan näin ankeaa.
Itse taiteen tekeminen antaa intoa jatkaa. Taiteilijan ammatti on
kaikesta huolimatta se, mitä haluan tehdä. Tässä
vaiheessa kaikki mahdollisuudet ovat avoimina, ja tulevaisuus
näyttää, mitä tapahtuu. Nyt huokaisen
helpotuksesta jätettyäni yhden urakan taakseni ja katson
luottavaisesti eteenpäin.