(IR)RATIONAALISUUS TAITEEN TEKEMISESSÄ

Taidetta, kuten muutakin inhimillistä toimintaa, oli renessanssiaikaan asti pidetty nimenomaan rationaalisena toimintana. Kuitenkin oli yleisesti tiedossa, että esimerkiksi runoilijan työssä harkinta saattoi suorastaan loistaa poissaolollaan. Runoilija toimi inspiraation vallassa. Jumalallisella inspiraatiolla oli kannattajia tuolloisessakin Euroopassa, mutta vähitellen alkoi kuitenkin esiintyä pyrkimyksiä löytää tälle irrationaalisuudelle jokin vähemmän teologinen vastine. Taiteilijan toimintaa kuvaamaan keksittiin nerouden käsite. Myös tieteen voittokulku 1700-luvulta alkaen vaikutti siihen, että käsitys taiteiden rationaalisuudesta alkoi heikentyä. Uusi luonnontiede halusi nimittäin varata järjen, tiedon ja totuuden yksityisomaisuudekseen. Siispä kuvataiteiden, musiikin ja kirjallisuuden yhteydessä ei enää voitukaan puhua järjestä tai rationaalisuudesta.

Pisimmälle käsitys taiteen irrationaalisuudesta meni surrealisteilla. Tähän vaikutti Sigmund Freudin vuonna 1910 kehittämä psykoanalyysi. Automatismi, surrealistien keksimä maalaustapa, jossa pyrittiin maalaamaan alitajunnan ohjaamina ja vapaana kaikesta järjen kontrollista, vaikutti joihinkin abstraktisteihinkin. Paul Kleen mukaan subjektiivinen inspiraatio oli taiteen liikkeelle paneva voima, ja taiteellinen muoto syntyi ilman harkintaa, sielun tiedostamattomilla alueilla. Hänestä tietoinen ponnistelu muodon löytämiseksi oli turhaa ja jopa haitallista. Klee sanoi: "Taide ei esitä näkyvää - se tekee näkyväksi."

Minulle luonnosten tekeminen on kuin tervanjuontia. Abstraktissa teoksessa minun olisi vaikea kuvitella miettiväni etukäteen ainakaan kovin tarkasti, mitä aion tehdä. Valitsen vain pohjan muodon ja koon, kenties jonkin värin. Tietenkin on eri asia, jos maalaan jotain välittömään näköhavaintoon perustuvaa. Lopputyötä maalatessani yritin jossain vaiheessa inspiraation ollessa kateissa maalata syksyisiin luonnoksiini perustuen, mutta siitä ei yksinkertaisesti tullut mitään. Siinä ei vain ollut enää mitään uutta eikä jännittävää!

Oma maalaustapani - abstraktien teosten osalta - on nopea ja impulsiivinen. Joskus mietinkin, voiko nopeasti tehtyä työtä arvostaa siinä määrin kuin sellaista, jonka parissa on puurtanut kuukausitolkulla. Omissa teoksissani pieni koko vaikuttaa osaltaan siihen, että ne valmistuvat nopeasti, mutta voi isonkin työn maalata nopeasti. Onko se silloin automaattisesti huonompi tai pinnallisempi kuin hitaammin tehty? Voiko teoksen tekemiseen kuluneen ajan nähdä siitä? Entä ajatteluprosessin tai sen puutteen? Minä uskon, että juuri sellaisina aikoina, kun en saa mitään näkyvää aikaiseksi, ei huvita maalata, eikä yhtään luonnosta synny edes päätyäkseen roskakoriin, saattaa alitajuntani olla kovassa työssä ja miettiä, mitä alan maalata sitten seuraavan kerran kun ryhdyn - mitään ajattelematta - maalaamaan.


Abstraktista maalaustaiteesta