KAUNEUDESTA

Länsimaisen ajattelun kolme ylittämätöntä arvoa ovat vanhastaan olleet totuus, hyvyys ja kauneus. Kauneus on määrittynyt usein juuri suhteessa näihin kahteen kumppaniinsa. Antiikissa totuuden, hyvyyden ja kauneuden arvot tai ideat olivat enemmän tai vähemmän sama asia. Erityisesti hyvyyttä ja kauneutta oli vaikea erottaa toisistaan. Latinan sana bonus tarkoittaakin sekä kaunista, hyvää että oikeaa, ja kreikan kalon taas kaunista, hyvää ja tarkoituksenmukaista. Keskiajalla skolastikot puhuivat totuuden, kauneuden ja hyvyyden erottelun mahdottomuudesta: vaikka se kenties olisikin mahdollista käsitteellisesti, in ratione, niin tosiasiallisesti, in re, se olisi mahdotonta. Uudella ajalla, noin 1600-luvulta lähtien, niiden erottaminen toisistaan niin käsitteellisesti kuin tosiasiallisestikin alkoi jo käydä luontevasti.

Antiikissa ja keskiajalla kauneus nähtiin pääsääntöisesti objektiivisena: se oli esineen tai asian ominaisuus, joka oli mahdollista joko tiedostaa tai olla tiedostamatta. Uusi aika taas pitää kauneutta subjektiivisena, ja kauneudesta puhuttaessa rajoitutaan yleensä havaittavaan todellisuuteen.

Platonin mukaan maailmassa ilmenevää kauneutta tarkastelemalla saattoi oivaltaa jotain kauneuden ideasta, kristillisessä ajattelussa taas jumalallisesta kauneudesta. Jumalallinen kauneus on myös hyvyyttä. Jumala loi maailman mitan, määrän ja tasapainon periaatteilla. Hän oli tyytyväinen työnsä tuloksiin: "Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää." (1. Moos. 1:31, vuoden 1933 käännös) Aristoteleen mukaan kauneus ilmeni parhaiten luonnon tarkoituksenmukaisuudessa. Kirkkoisä Augustinuksen kauneuskäsitys modus, species, ordo, eli mitta, muoto ja järjestys muodostui keskiajalla ohjeelliseksi.

Antiikissa ja keskiajalla käytettiin myös termejä, joilla viitattiin aistimielihyvään ilman ajatusta yliaistillisesta perustasta. Näillä termeillä ei ollut mitään tekemistä kalon- tai bonus-käsitteiden kanssa, eikä niiden kuvaamia asioita pidetty arvokkaina, pikemminkin vahingollisina. Niin Platon kuin Augustinuskin myönsivät oikeiden mittasuhteiden ilahduttavan mieltä, mutta aistein havaittavassa muodossaan tämä mielihyvä ei ollut ihmiselle hyväksi, sillä se saattoi kääntää ihmisen mielen pois todellisesta, ei-aistimellisesta kauneudesta. Renessanssiaikana kauneus muuttui yhä selkeämmin aistimielihyvää määritteleväksi termiksi, ja nykyaikana kauneus tarkoittaa lähes poikkeuksetta aistein havaittavaa kauneutta.

Kauneus alkoi vähitellen saada mitä erilaisimpia merkityksiä. Romantiikan aikakaudella kauneus saattoikin merkitä nimenomaan järjestyksen puutetta tai tunteiden ilmaisemista - täysin päinvastoin kuin perinteisesti oltiin totuttu ajattelemaan. Nykyisin kauneus on vain yksi esteettisyyttä kuvaava termi muiden joukossa. Enää ei voida myöskään sanoa mitään yksittäistä asiaa kauniiksi objektiivisessa mielessä, eikä taiteen tarvitse olla kaunista ollakseen hyvää.


Jäljittelystä